Nykysääntelyn mukaan pääasiallinen avioliiton purkamistapa molempien puolisoiden eläessä on avioero kuuden kuukauden harkinta-ajalla. Avioliiton päättymistä koskeva sääntely on Suomessa selkeää ja kaikkia tilanteita kohdellaan samalla tavoin. Avioeron saaminen on Suomessa varsin yksinkertaista ja edullista. Hakemuksen tekemiseen ei tarvita oikeudellista apua, vaan henkilö voi tehdä avioerohakemuksen käräjäoikeudelle helposti itse käyttäen tarjolla olevia hakemuslomakkeita. Avioerolle ei tarvitse esittää perusteita, sen saa hakemuksesta. Avioero ei myöskään edellytä toisen aviopuolison suostumusta tai myötävaikutusta.
Toisaalta ei ole tietoa siitä, miten kansalaiset ja yhteisöt ymmärtävät avioeron ja avioliiton kumoamisen välisen eron. On esitetty, että avioliiton purkamismuodon sijasta leimaava merkitys on sillä, että nainen on ollut avioliitossa. Naisen asema on siten leimaantunut ja haavoittuvainen avioliiton purkamismuodosta riippumatta. Erityisesti näin on silloin, jos naisen siviilisääty on naimaton, mutta hänellä on lapsia. Tältä kannalta ehdotetulla lainmuutoksella pääasiallisesti tavoiteltu vaikutus pakkoavioliiton uhrien asemaan voi jäädä saavuttamatta.
Nykysääntelyn lähtökohtana on se, että vieraassa valtiossa solmittu avioliitto tunnustetaan, jos se on pätevä solmimismaassa tai puolisoiden kansalaisuus- tai asuinvaltiossa ja jos se ei ole oikeusjärjestyksemme perusteiden vastainen. Tämä vastaa länsimaissa yleisesti noudatettua kansainvälisen yksityisoikeuden perusperiaatetta vieraan oikeuden kunnioittamisesta. Sen yksi tarkoitus on välttää sellaiset tilanteet, joissa oikeustoimi on voimassa yhdessä valtiossa mutta ei toisessa valtiossa, eli niin sanotut ontuvat avioliitot. Avioliiton tunnustamatta jättäminen voi johtaa oikeudelliseen epävarmuuteen ja vaikeuksiin puolisoiden kannalta.
Ehdotettu muutos kohdistuu ulkomailla solmittuihin avioliittoihin ja koskee siten suurelta osin ulkomaalaistaustaisia henkilöitä. Tapauksissa, joissa on kyse Suomessa asuvan henkilön ulkomailla alaikäisenä solmimasta tai alaikäisen kanssa solmitusta avioliitosta, alaikäinen puoliso on useimmiten tyttö. Vaikutukset kohdistuvat siten tosiasiassa enemmän tyttöihin ja naisiin kuin poikiin ja miehiin.
Väestötietojärjestelmään tehtävät muutokset saattavat aiheuttaa muutostarvetta väestökirjanpitoa hoitaville uskonnollisille yhdyskunnille. Kirkkohallituksen arvion mukaan evankelisluterilaisen kirkon ylläpitämään yhteiseen jäsenrekisteriin mahdollisesti tarvittavat muutostarpeet ovat kuitenkin vähäisiä. Nämä kustannukset eivät aiheuta tarvetta määrärahojen lisäykseen.
Avioliittojen pätevyyden tunnustamista koskevat määräykset ovat sopimuksen 7―15 artiklassa. Avioliitto on sopimuksen mukaan tunnustettava, jos se on pätevästi solmittu vihkimisvaltion oikeusjärjestyksen mukaan. Avioliiton tunnustamisesta voidaan kieltäytyä sopimuksessa luetelluin perustein. Nämä ovat ordre public -perusteen lisäksi voimassa oleva avioliitto, biologisen polveutumisen tai lapseksiottamisen kautta syntynyt lähisukulaisuus, avioliittoon vaadittavan iän tai ikää koskevan erivapauden puuttuminen, psyykkinen kyvyttömyys suostumuksen antamiseen tai vapaaehtoisen suostumuksen puuttuminen. Perusteen on tullut olla voimassa avioliiton solmimisen ajankohtana siinä valtiossa, jossa tunnustamista haetaan.
Perhe-elämän suojan saaminen 8 artiklan mukaisesti edellyttää laillista ja todellista avioliittoa vaikkakaan ei välttämättä yhdessä asumista. Abdulaziz, Cabales ja Balkandali v. UK, 1985, kohta 62. Valtiot saavat myös edellyttää tiettyjen muodollisten tai aineellisten edellytysten täyttymistä. Artiklan ei ole katsottu perustavan valtiolle velvollisuutta tunnustaa uskonnollisia avioliittoja. Şerife Yiğit v. Turkki, suuri jaosto, SJ, 2010, kohta 102. Perhe-elämän suojaa ei ole ollut myöskään 14-vuotiaan kanssa solmitulla avioliitolla. Z.H. ja R.H. v. Sveitsi 2015. Avioliiton mitätöiminen on katsottu oikeutetuksi sen vuoksi, että avioliitto oli solmittu vain oleskeluluvan ja kansalaisuuden saamiseksi. Ramadan v. Malta 2016.