Tapauskohtaisen harkinnan poistaminen kokonaan alaikäisenä solmitun avioliiton tunnustamiselta ja niiden kategorinen kieltäminen olisi hallinnollisesti yksinkertaista ja vaikutusten kannalta ennakoitavaa. Se voisi kuitenkin johtaa kohtuuttomiin lopputuloksiin juuri niiden alaikäisenä avioliiton solmineiden heikompien osapuolten osalta, joita sääntelyn muutoksella pyritään suojaamaan. Sääntelyssä on tämän vuoksi oltava sijaa tapauskohtaiselle harkinnalle ja tietylle joustavuudelle.
Pakkoavioliitolle ei ole kansainvälisesti hyväksyttyä yhdenmukaista määritelmää. Sillä tarkoitetaan kuitenkin yleensä avioliittoa, jossa toinen tai molemmat puolisoista ei ole voinut itse vaikuttaa avioliiton solmimiseen tai puolison valintaan. Uhka tai painostus tulee usein suvun tai muun yhteisön taholta. Monissa tapauksissa kyse on kollektiivisesta uhasta, esimerkiksi koko lähiyhteisön vihasta tai hylkäämisestä. Taustalla voi olla ihmiskauppaa, taloudellisia syitä tai esimerkiksi oleskelupiin liittyviä asioita. Joissain yhteyksissä pakkoavioliitoksi kutsutaan erilaisia avioliittoon liittyviä tilanteita laajemminkin.
Rajat ylittävissä perheasioissa Euroopan unionilla on toimivaltaa, mutta toisessa jäsenvaltiossa solmitun avioliiton tunnustamisesta ei ole EU-tason säännöksiä. Avioliiton tunnustamista koskevalla sääntelyllä on kuitenkin liityntä Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen, jäljempänä SEUT, 21 artiklan 1 kohdassa jokaiselle unionin kansalaiselle tunnustettuun oikeuteen liikkua ja oleskella vapaasti toisessa jäsenvaltiossa.
Esityksessä ei ehdoteta sääntelyä pakottamalla solmitun avioliiton mitätöinnistä avioliiton kumoamista koskevan sääntelyn lisäksi. Tällainen lisäisi lainsäädännön monimutkaisuutta. Lausuntojen perusteella tapauksissa on useimmiten kysymys ulkomailla solmitusta avioliitosta. Yhtenä vaihtoehtona näissä tilanteissa on vedota ulkomaisen avioliiton tunnustamatta jättämiseen. Sen seuraukset Suomessa ovat samat kuin jos avioliitto olisi mitätön. Avioliittoon pakotetun suoja ei näin ollen edellytä lisäsääntelyä.
Erityisenä syynä voidaan pitää esimerkiksi sitä, että avioliiton tunnustamatta jättämisestä aiheutuu aviopuolisoille kohtuuttomia seurauksia. Perusteena voi olla myös se, että avioliiton ulkomailla alaikäisenä solminut henkilö on jo täyttänyt 18 vuotta ja haluaa avioliiton tulevan tunnustetuksi Suomessa. Erityinen syy voi olla myös se, että aviopuolisoilla on yhteinen lapsi ja avioliiton tunnustaminen on lapsen edun mukaista. Arvio avioliiton tunnustamisesta on tehtävä aina kokonaisarvion perusteella tapauksen olosuhteet huomioon ottaen.
Euroopan unionissa avioliiton purkamista koskevien ratkaisujen tunnustamisesta säädetään niin sanotussa Bryssel IIa –asetuksessa (Neuvoston asetus (EY) N:o 2201/2003, annettu 27.11.2003, tuomioistuimen toimivallasta sekä tuomioiden tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta avioliittoa ja vanhempainvastuuta koskevissa asioissa ja asetuksen (EY) N:o 1347/2000 kumoamisesta). Päätöksen siitä, kuuluvatko avioliiton kumoamista koskevat suomalaiset päätökset asetuksen soveltamisalaan, tekee viime kädessä Euroopan unionin tuomioistuin. Asetuksen johdantokappaleiden ja asetuksen taustalla olevaan, vuonna 1998 tehtyyn yleissopimukseen liittyvän selitysmuistion (EYVL C 221, 16.7.1998, s. 27) perusteella voitaneen tulkita, että avioliiton kumoamista koskevat päätökset kuuluvat yhtenä avioliiton purkamismuotona asetuksen soveltamisalaan ja liikkuvat siten Euroopan unionin alueella. Kysymys Suomessa avioliiton kumoamisesta annetun päätöksen tunnustamisesta muissa valtioissa on selvitettävä kunkin valtion osalta erikseen.
Tanskassa avioliitto voidaan kumota (omstødes), jos osapuoli on pakotettu avioliittoon (§ 24). Avioliiton kumoamisen oikeusvaikutukset ovat samat kuin avioerossa (§ 25). Aviovarallisuuden jakamisesta on tiettyjä erityissäännöksiä. Määräaika kumoamista koskevan kanteen nostamiselle on kuusi kuukautta siitä, kun pakottaminen on päättynyt ja viimeistään kolme vuotta siitä, kun avioliitto on solmittu.