Johdanto-osan kappaleen 27 mukaan se, että jäsenvaltio voi rajoittaa uudelleenjärjestelyjen puitteisiin pääsyä niiden velallisten osalta, jotka ovat saaneet tuomion kirjanpitovelvoitteiden vakavasta rikkomisesta, ei saisi estää jäsenvaltioita rajoittamasta ennaltaehkäiseviin uudelleenjärjestelypuitteisiin pääsyä velallisilta, joiden kirjanpito on siinä määrin epätäydellistä tai puutteellista, että velallisten liiketoiminnan ja taloudellisen tilanteen todentaminen on mahdotonta.
Säännöksellä on perustavoitteidensa puolesta jonkin verran yhtymäkohtia yrityssaneerauslain 52 §:n 2 momentin säännökseen, jonka mukaan viimesijaisen saatavan velkojaa ei oteta huomioon, jos paremmalla oikeudella suoritettavan saatavan velkoja ohjelman mukaan jää vaille täyttä suoritusta tai hänen oikeusasemansa muuten huononee. Tällaisessa tilanteessa viimesijaisten saatavien velkojien ryhmä ei luonnollisesti kelpaa myöskään pakkovahvistamisen ainoaksi kannattajaryhmäksi, koska sitä ei ylipäänsä oteta äänestysmenettelyssä huomioon. Tämä kansallisen lain mukainen arviointi kuitenkin perustuu vain siihen, tuleeko ryhmälle saneerausohjelmassa suorituksia, mikä puolestaan perustuu ennen muuta velallisyrityksen tulevaan arvioituun maksukykyyn eikä velallisyrityksen arvonmääritykseen going concern- tai muulla perusteella. Näistä syistä kansallista lainsäädäntöä on muutettava siten, että toiselle velkojalle annetaan pakkovahvistamisen yhteydessä mahdollisuus väittää ja osoittaa, ettei ohjelmaa ole kannattanut yksikään sellainen velkojaryhmä, jolle jäisi suorituksia, jos velallisyrityksen going concern -arvo jaettaisiin velkojille normaalin maksunsaantijärjestyksen mukaisesti.
uudelleenjärjestelyohjelman ehdot, erityisesti seuraavat:
Yrityssaneerauslain 7 §:n 1 momentin 5 kohdan mukaan saneerausmenettelyä ei voida aloittaa, jos on perusteltua syytä olettaa, että saneerausohjelman aikaansaamiselle tai vahvistamiselle ei ole edellytyksiä. Esitöiden mukaan tällainen tilanne voi olla käsillä esimerkiksi, jos jo ennalta on ilmeisen selvää, että velallinen perustellusta syystä ei nauti sellaista vähimmäisluottamusta velkojien taholta, joka olisi välttämätön saneerausohjelman vahvistamisedellytysten täyttymiseksi, taikka että saneerausohjelman vahvistamiselle on velallisen tai velallisyrityksen omistajan tai johdon rikoksiin perustuva este (HE 182/1992 vp s. 68). Oikeuskirjallisuudessa on katsottu, että arvioitaessa, onko olemassa edellytyksiä vahvistamiskelpoisen saneerausohjelman aikaansaamiselle, ei voida suoraviivaisesti lähteä sellaisesta olettamuksesta, että menettelyn aloittamista vastustaneet tai puoltaneet velkojat tulisivat suhtautumaan samalla tavoin myös mahdollisesta saneerausohjelmasta äänestettäessä. Huomiota on kiinnitettävä lausumassa esitettyihin perusteisiin, joilla saneeraushakemusta on vastustettu (Pauliine Koskelo: Yrityssaneeraus, Helsinki 1994 s. 107–108).
F) Yrityssaneerauslain 18 §:n 2 momentin 4 kohdan mukaan maksukiellon estämättä voidaan selvittäjän päätöksellä suorittaa maksu velkojille, joiden saatavat ovat määrältään vähäisiä, jos se menettelyn kannalta on tarkoituksenmukaista, sekä käyttää velallisen saatava saneerausvelan kuittaukseen, jos velkojalla olisi kuittaukseen vastaava oikeus.
Artiklan 6 kohdan mukaan yksittäisten täytäntöönpanotoimien keskeyttämisen alkuperäinen kesto on rajoitettava enintään neljään kuukauteen.
Direktiivi ei siten ole esteenä yrityssaneerauslain 18 §:n 1 momentin säilyttämiselle.
Johdanto-osan kappaleessa 53 todetaan, että vaikka uudelleenjärjestelyohjelma olisi hyväksyttävä aina, jos sitä kannattaa vaadittu enemmistö kussakin sellaisessa ryhmässä, johon se vaikuttaa, lainkäyttö- tai hallintoviranomaisen olisi silti voitava velallisen ehdotuksesta tai sen suostumuksella vahvistaa uudelleenjärjestelyohjelma, jolla ei ole takanaan vaadittua enemmistöä kussakin asianomaisessa ryhmässä. Jäsenvaltioiden olisi voitava oikeushenkilön tapauksessa päättää, pidetäänkö velallisena uudelleenjärjestelyohjelman hyväksymistä tai vahvistamista varten oikeushenkilön johtokuntaa vai osakkeenomistajien tai oman pääoman haltijoiden tiettyä enemmistöä. Jotta ohjelma tulisi vahvistetuksi pakotettaessa eri mieltä olevia velkojaryhmiä uudelleenjärjestelyyn, sen olisi saatava asianosaisten osapuolten äänestysryhmien enemmistön kannatus. Ainakin yhden näistä ryhmistä olisi koostuttava vakuudellisista velkojista tai oltava maksunsaantijärjestyksessä tavallisten vakuudettomien velkojien edellä.
Lähtökohtana yrityssaneerauslain 20 §:n 2 kohdan arvioinnissa on otettava huomioon, että direktiivi ei millään tavoin estä jäsenvaltiota vaatimasta siinä mainittuja toimia, siis 18 §:n 1 momentin mukaista korkojen ja luottokustannusten maksua taikka 33 §:ssä tarkoitettuja vakuuden arvoa suojaavia toimia. Tämä käy ilmi edellä mainituista johdanto-osan kappaleista, joissa myös mainitaan vakuuden arvon aleneminen yhtenä esimerkkitilanteena, johon voi liittyä direktiivin mukaista kohtuutonta haittaa. Tähänkin nähden puheena olevia toimia voidaan pitää sillä tavoin direktiivin sallimina, että niiden laiminlyönnin sanktioimista realisointioikeuden myöntämisellä voidaan pitää 6 artiklan 4 kohdassa tarkoitetulla tavalla asianmukaisesti perusteltuna. Lisäksi voidaan katsoa, että velkojalle aiheutuisi 6 artiklan 4 kohdan b alakohdassa tarkoitettua kohtuutonta haittaa, jos vakuusomaisuutta ei saisi realisoida tilanteessa, jossa velallinen ei korvaa vakuuden arvon alenemista tai hoida sen vakuuttamista asianmukaisesti. Kyse on menettelyn aikaisen koron ohella menettelyn aikaisista velvollisuuksista, joten niitä voitaneen pitää myös uusina vastuina, joihin yksittäisten täytäntöönpanotoimien keskeyttämistä ei muutoinkaan tarvitse soveltaa.
Velkajärjestelylain 70 §:n 2 momentin viimeisen virkkeen mukaan velallisen maksuosuus selvittäjän saatavasta voidaan ottaa velalliselle velkajärjestelyn alkamisen jälkeen kertyneistä varoista. Mahdollisuutta käyttää velalliselle menettelyn aikana kertyneet varat selvittäjän saatavan maksamiseen on pidetty tarkoituksenmukaisena. Säännöksen on katsottu vähentävän selvittäjän luottoriskiä ja edesauttavan selvittäjää suoriutumaan ennen maksuohjelman vahvistamista kertyvistä erilaisista kuluista, kuten arvonlisäverosta. Maksuksi voidaan käyttää myös niitä varoja, jotka ovat menettelyn aikana kertyneet ulosottomiehen haltuun velallisen tulojen ulosmittauksella. (LaVM 19/1996 vp s. 8; Koskelo – Lehtimäki, Yksityishenkilön velkajärjestely, 1997 s. 383)
Direktiivin 23 artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on 20–22 artiklasta poiketen pidettävä voimassa tai otettava käyttöön säännöksiä, joilla peruutetaan myönnetty vapauttaminen silloin, kun maksukyvytön yrittäjä toimi kansallisen lainsäädännön mukaan velkojia tai muita sidosryhmiä kohtaan epärehellisesti tai vilpillisessä mielessä maksukyvyttömyysmenettelyn aikana tai velkojen takaisinmaksun yhteydessä.
Johdanto-osan kappaleen 55 mukaan täysimääräiseksi saatavien suoritukseksi riittää, että saatavan pääoma ja vakuudellisten velkojien tapauksessa vakuuden arvo on suojattu. Siten esimerkiksi korkoja voidaan leikata.
Saneerausohjelmaan voidaan kuitenkin sisällyttää saneerauskeinoja, joiden toteutuminen edellyttää osakkaiden myötävaikutusta ja joiden voidaan katsoa vaikuttavan osakkaiden oikeuksiin direktiivin 2 artiklan 1 kohdan 2 alakohdassa tarkoitetulla tavalla. Saneerausohjelmaan voidaan ottaa esimerkiksi ehto, jonka mukaan osakkeenomistajien on osakeyhtiölaissa tarkoitetussa järjestyksessä hyväksyttävä velkakonversio, jonka myötä velkojille annetaan mahdollisuus muuttaa saatavansa yhtiön osakkeiksi. Velkakonversio edellyttää käytännössä velkojille suunnattua osakeantia velallisyhtiössä tai sen emoyhtiössä. Ohjelman lienee tällöin katsottava vaikuttavan osakkeenomistajien etuihin 2 artiklan 1 kohdan 2 alakohdassa tarkoitetulla tavalla, koska velkakonversiossa osakkeenomistajan suhteellinen omistus vähenee. Saneerausohjelman vahvistaminen odottaa tällöin yleensä yhtiökokouksen päätöstä yrityssaneerauslain 55 §:n 3 momentin mukaisesti. Tällöin saneerausohjelma vaikuttaa osakkeenomistajiin, mutta itse ohjelmasta nämä eivät voi kuitenkaan äänestää.
Suomi tuki neuvottelujen kuluessa direktiiviehdotuksen tavoitteita, mutta piti tärkeänä muun muassa sääntelyn tasapainoisuuden varmistamista sekä sitä, ettei direktiivi sisältäisi Suomen maksukyvyttömyys- tai prosessilainsäädännön perusperiaatteista poikkeavia pakottavia säännöksiä. Suomen neuvottelutavoitteet ilmenevät tarkemmin valtioneuvoston kirjelmästä U 13/2017 vp sekä sen johdosta annetuista eduskunnan kannanotoista LaVL 5/2017 vp, TaVL 13/2017 vp ja SuVEK 33/2017 vp. Mainitut asiakirjat sekä neuvoston yleisnäkemyksen hyväksymiseen liittyvät asiakirjat (UJ 19/2018 vp, LaVL 19/2018 vp ja SuVEK 111/2018 vp) ovat ladattavissa sivulta https://www.eduskunta.fi/FI/vaski/KasittelytiedotValtiopaivaasia/Sivut/U_13+2017.aspx.
Jos menettelyn aloittamisen jälkeen käy ilmi yrityssaneerauslain 7 §:n 1 tai 2 momentissa mainittu seikka, menettely voidaan yrityssaneerauslain 7 §:n 3 momentin mukaan selvittäjän taikka velkojan tai velallisen vaatimuksesta määrätä lakkaamaan. Tilanne, jota tarkoitetaan yrityssaneerauslain 7 §:n 1 momentin 1 kohdassa, ei kuitenkaan estä menettelyn jatkamista, jos on todennäköistä, että yrityksen varallisuus tai olennainen osa siitä voidaan luovuttaa yrityssaneerauslain mukaisessa järjestyksessä yhtenä kokonaisuutena.
Ehdotetut lait on tarkoitettu tulemaan voimaan keväällä 2022, mutta kuitenkin viimeistään 17.7.2022.
se on 10 artiklan 2 ja 3 kohdan mukainen;
Direktiivin 32 artikla ei luo sellaisia velvoitteita, jotka olisivat yhtäläiset kaikille jäsenvaltioille, mikä on selvästi tuotu ilmi johdanto-osan kappaleessa 96.
Direktiivin 23 artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on 20–22 artiklasta poiketen pidettävä voimassa tai otettava käyttöön säännöksiä, joilla evätään mahdollisuus veloista vapauttamiseen tai rajoitetaan sitä, peruutetaan myönnetty vapauttaminen tai pidennetään täysimittaiseen veloista vapauttamiseen kuluvaa aikaa tai elinkeinotoiminnan harjoittamiskieltoa silloin, kun maksukyvytön yrittäjä toimi kansallisen lainsäädännön mukaan velkojia tai muita sidosryhmiä kohtaan epärehellisesti tai vilpillisessä mielessä velkaantumisen yhteydessä, maksukyvyttömyysmenettelyn aikana tai velkojen takaisinmaksun yhteydessä, sanotun kuitenkaan rajoittamatta kansallisia todistustaakkaa koskevia sääntöjä. Johdanto-osan kappaleen 79 mukaan sen selvittämiseksi, onko yrittäjä toiminut epärehellisesti, lainkäyttö- ja hallintoviranomaiset saattavat ottaa huomioon esimerkiksi velan luonteen ja määrän, sen milloin velka on syntynyt ja miten yrittäjä on pyrkinyt maksamaan velkaa takaisin ja noudattamaan lakisääteisiä velvollisuuksiaan, mukaan lukien yleiset toimilupavaatimukset ja tarve asianmukaiselle kirjanpidolle, yrittäjän toimet velkojien kannetoimien estämiseksi ja niiden velvollisuuksien täyttämisen maksukyvyttömyyden ollessa todennäköinen, jotka kuuluvat sellaisille yrittäjille, jotka ovat yrityksen johtajia, sekä unionin ja kansallisen kilpailu- ja työaikalainsäädännön noudattamisen.
Direktiivin 2 artiklan 1 kohdan 1 alakohdan mukaan uudelleenjärjestelyllä tarkoitetaan toimenpiteitä, joilla pyritään velallisen liiketoiminnan uudelleenjärjestelyyn ja joihin kuuluu velallisen varojen (i) ja velkojen (ii) koostumuksen, ehtojen tai rakenteen tai velallisen pääomarakenteen minkä tahansa muun osan muuttaminen (iii), kuten varojen tai yrityksen osien myynti (i ja iv) ja, jos kansallisessa lainsäädännössä niin säädetään, yrityksen myynti toimintaa jatkavana yrityksenä (iv) sekä tarvittavat toiminnalliset muutokset (v), tai näiden yhdistelmä.