Yrityssaneerauslain 42 §:n 1 momentin 6 kohdan mukaan ohjelmassa tulee määrätä muun muassa sen rahoituksesta. Rahoituksen vaikutuksia velkojien edulle ei kuitenkaan erikseen arvioida. Artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan e alakohta edellyttää siten lainsäädännön tarkistamista.
Erityisesti 19 §:ssä tarkoitettu perintäkielto ja 21 §:ssä tarkoitettu ulosmittauksen sekä muiden täytäntöönpanotoimenpiteiden kielto täyttävät 2 artiklan 1 kohdan 4 artiklan määritelmän (pidättää väliaikaisesti velkojan oikeus vaatia saatavaa velalliselta tai oikeus ulosmitata velallisen omaisuus tai liiketoiminta tai muuttaa se rahaksi tuomioistuinten ulkopuolella).
Velkajärjestelylain 64 §:n 1 momentin mukaan selvittäjä voidaan määrätä, jos se on velallisen taloudellisen aseman selvittämiseksi, omaisuuden rahaksimuuton vuoksi tai muuten velkajärjestelyn toteuttamiseksi tarpeen. Käytännössä selvittäjä määrätään suuressa osassa velkajärjestelyitä. Jos velallisen hakemukseen on liitetty ehdotus maksuohjelmaksi, selvittäjä voidaan määrätä vain, jos se on asian riitaisuuden tai epäselvyyden vuoksi tarpeen. Selvittäjä voidaan määrätä myös takaus- ja vakuusvastuun järjestelyssä. Lisäsuoritusten vahvistamista koskevassa asiassa selvittäjä voidaan määrätä, jos se on asian riitaisuuden tai epäselvyyden vuoksi taikka muusta erityisestä syystä tarpeen.
Velkajärjestelylain 40 §:n 1 momentti on artiklan 2 kohdan mukainen, eikä lainsäädäntöä ole näin ollen tarvetta muuttaa.
Velkajärjestelylain 4 §:n 1 momentin mukaan velallisen maksukykyä arvioitaessa on otettava huomioon: 1) velallisen varallisuuden rahaksi muuttamisesta saatavat varat; 2) velallisen tulot sekä hänen ansaintamahdollisuutensa ottaen huomioon hänen ikänsä, työkykynsä ja muut olosuhteet; 3) velallisen välttämättömät elinkustannukset; 4) velallisen elatusvelvollisuus; sekä 5) muut velallisen taloudelliseen asemaan vaikuttavat seikat.
uudelleenjärjestelyohjelmaa koskevissa neuvotteluissa on edistytty;
Artiklan 1 kohdan a alakohdan mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että lainkäyttö- tai hallintoviranomaisen uudelleenjärjestelyjä, maksukyvyttömyyttä ja veloista vapauttamista koskeviin menettelyihin määräämät selvittäjät saavat asianmukaisen koulutuksen ja että heillä on tarvittava asiantuntemus tehtäviensä hoitamiseen.
Direktiivin 2 artiklan 1kohdan 10 alakohdan mukaan täysimittaisella veloista vapauttamisella tarkoitetaan sitä, että yrittäjien jäljellä olevien vapautettavissa olevien velkojen täytäntöönpano poissuljetaan tai että jäljellä oleva vapautettavissa oleva velka sellaisenaan peruutetaan osana menettelyä, johon voi sisältyä omaisuuserien rahaksi muuttaminen tai takaisinmaksuohjelma tai molemmat. Johdanto-osan kappaleen 73 mukaan on pyrittävä vähentämään yrittäjille ylivelkaantuneisuudesta tai maksukyvyttömyydestä aiheutuvia kielteisiä vaikutuksia, erityisesti mahdollistamalla täysimittainen veloista vapauttaminen tietyn ajan kuluttua ja rajoittamalla yrittäjille ylivelkaantumisen tai maksukyvyttömyyden vuoksi määrättävien elinkeinotoiminnan harjoittamiskieltojen kestoa. Jäsenvaltioiden olisi voitava päättää, miten veloista vapauttamiseen päästään ja myös mahdollisuudesta edellyttää, että velallinen hakee veloista vapauttamista.
Säännös on merkityksellinen saneerauskeinojen kannalta. Seuraavassa tarkastellaan yrityssaneerauslain vastaavuutta edellä numeroitujen, direktiivin edellyttämien saneerauskeinojen kanssa.
Artiklan 3 kohdan mukaan jäsenvaltiot voivat mukauttaa sitä, mitä tarkoitetaan tämän artiklan mukaisella kohtuuttomalla tavalla estämisellä tai haittaamisella, ottaen huomioon esimerkiksi sen, onko velallinen mikro- ja pk-yritys vai suuryritys, oman pääoman haltijoiden oikeuksiin vaikuttavat ehdotetut uudelleenjärjestelytoimenpiteet, oman pääoman haltijan tyypin, sen, onko velallinen oikeushenkilö vai luonnollinen henkilö, tai sen, onko yhtiömiesten vastuu rajoitettu vai rajoittamaton.
Velkajärjestelylain 44 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan maksuohjelmaa voidaan velallisen tai velkojan hakemuksesta muuttaa, jos esimerkiksi velallisen maksukyky on heikentynyt niin olennaisesti, että häneltä ei voida kohtuudella edellyttää maksuohjelmassa määrätyn maksuvelvollisuuden täyttämistä ottaen erityisesti huomioon maksuvelvollisuuden täyttämiseen tarvittava aika velallisen muuttuneissa olosuhteissa, tai jos muissa velkajärjestelyn kannalta merkityksellisissä olosuhteissa on ohjelman vahvistamisen jälkeen tapahtunut olennainen muutos.
Säännös vastaa yrityssaneerauslain 54 §:n 3 kohtaa, jonka mukaan ohjelma voidaan muiden edellytysten täyttyessä pakkovahvistaa, jos kukaan velkojista ei ohjelman mukaan saa etua, joka arvoltaan ylittää hänen saatavansa määrän.
velallisen toiminnan valvonta uudelleenjärjestelyohjelmaa koskevien neuvottelujen aikana ja siitä raportoiminen lainkäyttö- tai hallintoviranomaiselle;
Voimassa olevan lain mukaan työntekijöiden edustajalla ei ole oikeutta tehdä saneeraushakemusta. Direktiivi ei velvoita jäsenvaltioita lainsäädännön muuttamiseen tältä osin.
Artiklan 2 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että yksittäisten täytäntöönpanotoimien keskeyttäminen voi koskea kaiken tyyppisiä saatavia, myös vakuudellisia saatavia ja etuoikeutettuja saatavia, sanotun kuitenkaan rajoittamatta 4 ja 5 kohdan soveltamista.
Direktiivissä ei ole tarkemmin selostettu sitä, millaisen laskentaperusteen mukaan going concern -arvo olisi määritettävä (ks. kuitenkin johdanto-osan kappale 49, jossa esitetään joitakin yleisiä suuntaviivoja asiasta). Siten asia jää lähtökohtaisesti kansalliseen harkintavaltaan. Selvyyden vuoksi on todettava, että direktiivi ei joka tapauksessa millään tavoin koske yrityskiinnityksen arvonmäärittämistä (ks. tältä osin KKO 2015:2 ja 2015:3) eikä myöskään velvoita käyttämään going concern -arvoa missään muussa kuin direktiivin tarkoittamassa asiayhteydessä, jossa on kysymys saneerausohjelman pakkovahvistamisen edellytyksistä vähimmäiskannatuksen osalta. Direktiivin säännös ei esimerkiksi koske sitä, millaisten laskelmien pohjalta saneerausohjelma laaditaan.
Direktiivin 23 artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltiot voivat evätä mahdollisuuden veloista vapauttamiseen esimerkiksi silloin, kun maksukyvytön yrittäjä toimi kansallisen lainsäädännön mukaan velkojia tai muita sidosryhmiä kohtaan epärehellisesti tai vilpillisessä mielessä velkaantumisen yhteydessä. Johdanto-osan kappaleen 79 mukaan sen selvittämiseksi, onko yrittäjä toiminut epärehellisesti, lainkäyttöviranomaiset saattavat ottaa huomioon esimerkiksi velan luonteen ja määrän, sen milloin velka on syntynyt ja miten yrittäjä on pyrkinyt maksamaan velkaa takaisin ja noudattamaan lakisääteisiä velvollisuuksiaan.
Työryhmän mietinnössä (s. 113−116) tarkastellaan näiden vaatimusten täyttymistä kussakin maksukyvyttömyysmenettelyssä ja katsotaan, että kansallinen oikeustila vastaa direktiivin vaatimuksia.
Direktiivin 23 artiklan 2 kohdan b alakohdassa mainitaan nimenomaisena esimerkkinä poikkeuksista se, ettei maksukyvytön yrittäjä ole noudattanut kansallisen ja unionin lainsäädännön mukaisia ilmoitus- tai yhteistyövelvoitteitaan. Velkajärjestelylain 10 §:n 8 kohdassa on kysymys juuri tällaisista velvoitteista. Lisäksi myötävaikutusvelvollisuuden rikkominen täyttää 23 artiklan 1 kohdan velvoitteen siltä osin kuin kysymys on velallisen epärehellisestä tai vilpillisestä toiminnasta maksukyvyttömyysmenettelyn aikana.