Direktiivin 23 artiklan 2 kohdan f alakohdassa mainitaan esimerkkinä sallitusta poikkeuksesta se, että poikkeus on välttämätön velallisen ja yhden tai useamman velkojan oikeuksien välisen tasapainon takaamiseksi.
Yrityssaneerauslain 7 §:n 2 momentin mukaan, ellei erityisiä vastasyitä ole, saneerausmenettelyä ei voida aloittaa, jos:
32 artikla. Direktiivin (EU) 2017/1132 muuttaminen.
tarpeen välttää tahallista tai törkeän huolimatonta menettelyä, joka vaarantaa yrityksen elinkelpoisuuden.
Direktiivin 20 artiklan 3 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että yrittäjillä, jotka on vapautettu veloista, on pääsy asiaankuuluviin ja ajantasaisiin tietoihin olemassa olevista kansallisista puitteista, joilla tuetaan yrittäjien liiketoimintaa, ja että yrittäjät voivat hyötyä tällaisista puitteista. Työryhmän mietinnössä (s. 22) on lueteltu, mistä eri lähteistä kyseisiä tietoja on saatavilla.
Direktiivi sallii ainoastaan seuraavat rajoittimet II osaston mukaiseen saneerauspuitteistoon pääsylle:
velallisen arvioidut rahoitusvirrat, jos tästä säädetään kansallisessa lainsäädännössä; ja (tämä luetelmakohta ei luo jäsenvaltioille velvoitteita, mutta tiettyjä vastineita yrityssaneerauslaista on löydettävissä, erityisesti 41 §:n 7 kohta ja 42 §:n 1 momentin 6 kohta)
Yrityssaneerauslaki täyttää siten direktiivin säännöksistä ilmenevän vähimmäisvaatimuksen siitä, että muita kuin julkisoikeudellisia oikeushenkilöitä on voitava saneerata. Yrityssaneerauslain rajausta, jonka mukaan yhdistyksen tai säätiön on harjoitettava taloudellista toimintaa, voidaan pitää direktiivin sallimana, sillä direktiivi ilmentää ajatusta nimenomaan taloudellisen toiminnan saneeraamisesta (esimerkiksi 2 artiklan 1 kohdan 1 alakohta, 4 artiklan 1 kohta ja 5 artiklan 1 kohta, joissa käytetään termiä liiketoiminta).
Johdanto-osan kappaleessa 35 todetaan, että jotta voitaisiin saada aikaan tasapaino velallisen ja velkojien oikeuksien välille, yksittäisten täytäntöönpanotoimien keskeyttämisen olisi kestettävä enintään neljä kuukautta. Monimutkaiset uudelleenjärjestelyt saattavat kuitenkin vaatia enemmän aikaa. Jäsenvaltioiden olisi voitava säätää, että lainkäyttö- tai hallintoviranomainen voi tällaisissa tapauksissa pidentää keskeyttämisen alkuperäistä kestoa. Jos lainkäyttö- tai hallintoviranomainen ei tee päätöstä keskeyttämisen jatkamisesta ennen sen päättymistä, keskeyttämisen vaikutuksen olisi lakattava keskeyttämisen voimassaolon päättyessä. Oikeusvarmuuden vuoksi keskeyttämisen kokonaiskesto olisi rajoitettava kahteentoista kuukauteen. Jäsenvaltioiden olisi voitava säätää määrittelemättömän ajan voimassa olevasta keskeyttämisestä, jos velallisesta tulee maksukyvytön kansallisen lainsäädännön nojalla. Jäsenvaltioiden olisi voitava päättää, sovelletaanko tämän direktiivin mukaisia määräaikoja lyhyeen väliaikaiseen yksittäisten täytäntöönpanotoimien keskeyttämiseen, joka kestää siihen saakka, kunnes lainkäyttö- tai hallintoviranomainen tekee päätöksen ennaltaehkäisevien uudelleenjärjestelyjen puitteisiin pääsystä.
Velkajärjestelylain 26 §:n 1 momentin mukaan vakuusvelkaan voidaan soveltaa vain 25 §:n 1 momentin 1–3 kohdassa ja 2 momentissa mainittuja järjestelyjä. Vakuusvelan erääntynyttä viivästyskorkoa voidaan myös alentaa tai poistaa se kokonaan. Kun 25 §:n 1 momentin 2 kohtaa sovelletaan vakuusvelkaan, lykkäytyville luottokustannuksille tulee määrätä maksettavaksi niiden nykyarvon turvaava korko. Alennettaessa luottokustannuksia 25 §:n 1 momentin 3 kohdan nojalla on lisäksi otettava huomioon jäljelle jäävän luottoajan pituus niin, että luottokustannusten alennus on suhteellisesti sitä pienempi, mitä pitempi mainittu aika on.
Yrityssaneerauslaissa ei säädetä kieltojen enimmäisajoista eikä mahdollisuudesta pidentää kieltojen voimassaoloa. Artiklan 6, 7 ja 8 kohdat edellyttävät kokonaan uutta lainsäädäntöä. Artiklan 8 kohdan toinen alakohta ei edellytä lainsäädännön muuttamista, sillä yrityssaneeraus kuuluu EU:n maksukyvyttömyysasetuksen soveltamisalaan.
Artiklan 5 kohdan ensimmäisen alakohdan mukaan direktiivissä säädetyt ennaltaehkäisevien uudelleenjärjestelyjen puitteet voivat muodostua yhdestä tai useammasta menettelystä, toimenpiteestä tai säännöksestä, joista jotkin voidaan toteuttaa tuomioistuimen ulkopuolella, sanotun kuitenkaan vaikuttamatta muihin kansallisen lainsäädännön mukaisiin uudelleenjärjestelyjen puitteisiin.
Yrityssaneerauslain 1 §:n 1 momentin mukaan taloudellisissa vaikeuksissa olevan velallisen jatkamiskelpoisen yritystoiminnan tervehdyttämiseksi taikka sen edellytysten turvaamiseksi ja velkajärjestelyjen aikaansaamiseksi voidaan ryhtyä yrityssaneerauslain mukaiseen saneerausmenettelyyn. Menettelyssä voidaan tuomioistuimen vahvistamalla saneerausohjelmalla määrätä velallisen toimintaa, varallisuutta ja velkoja koskevista toimenpiteistä. Yrityssaneerauslain 6 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaan saneerausmenettely voidaan aloittaa, jos velallista uhkaa maksukyvyttömyys. Uhkaavalla maksukyvyttömyydellä tarkoitetaan 3 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaan sitä, että velallinen on vaarassa tulla maksukyvyttömäksi. Lain esitöissä uhkaavaa maksukyvyttömyyttä on kuvattu muun muassa siten, että velallisen taloudellisen tilanteen ja siihen vaikuttavien seikkojen perusteella voidaan ennakoida, että velalliseen kohdistuu konkreettinen maksukyvyttömyyden riski jollakin näköpiirissä olevalla aikavälillä, jollei saneeraustoimenpiteisiin ryhdytä. (HE 182/1992 vp s. 21 ja 62)
Direktiivin III osaston säännökset veloista vapautumisesta ehdotetaan pantaviksi täytäntöön yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain (57/1993, jäljempänä velkajärjestelylaki) säännöksiä muuttamalla. Velkajärjestelylakia sovelletaan kaikkiin luonnollisiin henkilöihin riippumatta siitä, ovatko he harjoittaneet aiemmin elinkeinotoimintaa vai eivät. Velkajärjestelylaki ei erottele velallisia sen perusteella, johtuuko velallisen maksukyvyttömyys epäonnistuneesta yritystoiminnasta vai joistain muista syistä. Kunkin direktiivistä aiheutuvan muutostarpeen osalta on harkittava, sovelletaanko sitä kaikkiin velkajärjestelyä hakeviin velallisiin vai ainoastaan velallisiin, joiden velkaantumisen taustalla on yritystoiminnan epäonnistuminen. Tältä osin arviointi sisältyy jaksoon 4.
Artiklan mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että jos maksukyvyttömyys on todennäköinen, johtajat ottavat asianmukaisesti huomioon ainakin seuraavat seikat:
Edellä 11 artiklan 1 kohdan ensimmäisen alakohdan b alakohdan ii alakohdan yhteydessä todetuin tavoin säännös ei riittävästi vastaa direktiivin vaatimuksia siitä, millainen ryhmä kelpaa pakkovahvistamisessa ainoaksi kannattajaryhmäksi. Direktiivissä nimittäin asetetaan raja sen mukaan, tulisiko tällaiselle velkojaryhmälle suorituksia, jos velallisyrityksen going concern -arvo hypoteettisesti jaettaisiin velkojille normaalin maksunsaantijärjestyksen mukaisesti. Nyt arvioitavana oleva 14 artikla puolestaan edellyttää mahdollisuutta riitauttaa tältä osin tehty arvio, jos riitauttajan käsityksen mukaan going concern -arvonmäärityksen olisi tullut johtaa toisenlaiseen lopputulokseen. Kun 11 artiklan 1 kohdan b alakohdan ii alakohta edellyttää lainsäädännön muuttamista siten, että pakkovahvistuksen kannattajaryhmäksi kelpaaminen määrittyy going concern -arvon perusteella, tällainen uusi säännös samalla perustaa 14 artiklan edellyttämän väitemahdollisuuden sekä merkitsee sitä, että viime kädessä tuomioistuin päättää arvonmäärityksestä.
1 artiklan mukaiset henkilöllistä soveltamisalaa koskevat rajoitukset, joita on käsitelty edellä
Artiklan 2 kohdan mukaan jäsenvaltiot voivat säätää, että 1 kohtaa sovelletaan ainoastaan, jos lainkäyttö- tai hallintoviranomainen on vahvistanut ohjelman tai jos kyseisiin liiketoimiin on sovellettu ennakkovalvontaa.
Mainittu poikkeussäännös voidaan säilyttää, koska se on direktiivin 6 artiklan 4 kohdassa tarkoitetulla tavalla asianmukaisesti perusteltu ja siihen voidaan soveltaa mainitun kohdan b alakohdan säännöstä, jonka mukaan täytäntöönpanon keskeyttäminen aiheuttaisi kohtuutonta haittaa velkojalle.
Artiklan 7 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että jos uudelleenjärjestelyohjelmaa ei ole hyväksytty yksittäisten täytäntöönpanotoimien keskeyttämisen päättyessä, tämä ei itsessään johda sellaisen maksukyvyttömyysmenettelyn aloittamiseen, joka voisi johtaa velallisen likvidaatioon, paitsi jos muut kansallisessa lainsäädännössä säädetyt edellytykset menettelyn aloittamiseksi täyttyvät.
tarvittaessa osapuolet, joihin uudelleenjärjestelyohjelma ei vaikuta, joko mainittuina nimeltä tai kuvattuina velkatyypeittäin kansallisen lainsäädännön mukaisesti, sekä kuvaus syistä, joiden vuoksi ehdotetaan, että ohjelma ei vaikuta niiden saataviin tai etuihin; (yrityssaneerauslain 39 § ja 52 §)