Artiklan 4 kohdan ensimmäisen alakohdan mukaan jäsenvaltioiden on säädettävä säännöistä, joilla estetään velkojia, joita täytäntöönpanotoimien keskeyttäminen koskee, pidättymästä suorituksesta tai irtisanomasta, nopeuttamasta tai millään muulla tavoin muuttamasta välttämättömiä täyttämättä olevia sopimuksia velallisen vahingoksi sellaisten velkojen vuoksi, jotka syntyivät ennen täytäntöönpanotoimien keskeyttämistä, ainoastaan sillä perusteella, että velallinen ei ole maksanut niitä. Välttämättöminä täyttämättä olevina sopimuksina on pidettävä täyttämättä olevia sopimuksia, jotka ovat välttämättömiä päivittäisen liiketoiminnan jatkamisen kannalta, mukaan lukien kaikkia sellaisia toimituksia koskevat sopimukset, joiden keskeyttäminen johtaisi velallisen toiminnan keskeytymiseen.
Mitä tulee saneerausmenettelyn aloittamiseen, on huomattava, ettei II osaston säännöksistä seuraa, ettei yhtiökokouksella saisi olla toimivaltaa päättää yhtiön hakeutumisesta saneeraukseen tai muuta roolia yhtiön taloudellisten vaikeuksien ratkaisemista koskevissa valinnoissa. Suomessa voimassa olevan lainsäädännön mukaan yhtiökokous päättää saneeraushakemuksen tekemisestä, mutta kiireellisessä tapauksessa myös hallitus voi tehdä hakemuksen, minkä jälkeen yhtiökokous on kutsuttava koolle käsittelemään hakemuksen jatkamista (OYL 20 luvun 24 §). Yhtiöoikeusdirektiivin 58 artiklan 1 kohdan säännös (”Jos yhtiö menettää huomattavan osan merkitystä pääomasta, yhtiökokous on jäsenvaltion lainsäädännössä säädetyssä määräajassa kutsuttava koolle arvioimaan, olisiko yhtiö purettava vai ryhdyttävä muihin toimenpiteisiin”) on pantu täytäntöön osakeyhtiölain 20 luvun 23 §:n 3 momentissa, jonka säännökset ilmentävät sitä, että yhtiökokouksen koollekutsuminen pyritään toteuttamaan viivytyksettä.
nykyisten ja entisten työntekijöiden maksamatta olevat nykyiset ja tulevat saatavat;
2) on maksettava ennen hakemuksen vireilletuloa kertyneet työntekijöiden lomapalkat ja -korvaukset;
Artiklan 1 kohdan ensimmäisen alakohdan mukaan saneerausohjelman pakkovahvistaminen edellyttää joko velallisen ehdotusta tai velallisen hyväksyntää. Artiklan 1 kohdan toisen alakohdan mukaan ensimmäisestä alakohdasta poiketen jäsenvaltiot voivat rajata velallisen hyväksynnän saamista koskevan vaatimuksen niihin tapauksiin, joissa velalliset ovat mikro- ja pk-yrityksiä.
Direktiivi ei edellytä, että täytäntöönpanotoimien keskeyttämisen tulisi olla myönnettävissä ilman menettelyn aloittamista. Direktiivi toisin sanoen mahdollistaa sen, että täytäntöönpanotoimet voidaan keskeyttää vain, jos menettely on aloitettu. Tämä johtuu siitä, että koko II osaston mukaiseen saneerauspuitteistoon pääsyn epääminen 4 artiklan sallimissa rajoissa oikeuttaa samalla epäämään pääsyn puitteiston osina oleviin elementteihin, kuten yksittäisten täytäntöönpanotoimien keskeyttämiseen. Sanottu käy ilmi myös 6 artiklan 1 kohdan ensimmäisen alakohdan sanamuodosta (”voidaan myöntää yksittäisten täytäntöönpanotoimien keskeyttäminen uudelleenjärjestelyohjelmaa koskevien neuvottelujen tukemiseksi ennaltaehkäisevien uudelleenjärjestelyjen puitteissa”).
Voimassa olevassa laissa ei ole säännöstä, jonka mukaan saneerausmenettelyn päättyminen saattaisi automaattisesti jonkin toisen maksukyvyttömyysmenettelyn vireille. Artiklan 7 kohta ei siten edellytä lainsäädännön muuttamista.
Artiklan 3 kohdan mukaan jäsenvaltiot voivat jättää 1 kohdan soveltamisalan ulkopuolelle liiketoimet, jotka on toteutettu sen jälkeen, kun velallisesta on tullut kyvytön maksamaan velkojaan niiden erääntyessä.
Artiklan 2 kohdassa todetaan, että kun uudelleenjärjestelyohjelma sisältää toimenpiteitä, jotka muuttavat työjärjestelyjä tai sopimussuhteita työntekijöiden kanssa, toimenpiteiden on saatava kyseisten työntekijöiden hyväksyntä, jos kansallisessa lainsäädännössä tai työehtosopimuksissa säädetään hyväksynnästä tällaisissa tapauksissa.
Edellä mainitut säännökset täyttävät direktiivin 4 artiklan 1 kohdan mukaiset vaatimukset siitä, että velallisella on oltava pääsy saneeraukseen, kun maksukyvyttömyys näyttää todennäköiseltä. Velallisen hakiessa saneerauksen aloittamista uhkaavan maksukyvyttömyyden perusteella ei 6 §:stä johdu menettelyn aloittamiselle lisäedellytyksiä. Yrityssaneerauslain 7 §:n mukaisia esteperusteita käsitellään seuraavassa erikseen.
Direktiivi ei koske maksukyvyttömyystilanteessa aloitettavaa saneerausta (4 artiklan 1 kohta) eikä siten vaikuta yrityssaneerauslain 7 §:n 1 momentin 1 kohtaan.
Artiklan 2 kohta itsessään ei edellytä lainsäädännön muuttamista, sillä yrityssaneerauslain mukaiset kiellot koskevat kaiken tyyppisiä saatavia, mukaan lukien vakuudelliset saatavat. Jäljempänä tulee kuitenkin arvioitavaksi, löytyykö kaikille yrityssaneerauslain mukaisista kielloista tehdyille poikkeuksille oikeutusperuste artiklan 4 kohdasta. Hakemuksen vireilletulon jälkeen syntyneet saatavat on johdanto-osan kappaleen 25 mukaisesti sallittua jättää pois kieltojen soveltamisalasta.
Velkajärjestelylain 9 §:n mukaan velkajärjestely voidaan myöntää velalliselle, joka on maksukyvytön eikä kohtuudella kykene parantamaan maksukykyään voidakseen selviytyä veloistaan aiheutuvista menoista, jos: 1) maksukyvyttömyyden pääasiallisena syynä on velallisen maksukyvyn olennainen heikentyminen sairauden, työkyvyttömyyden, työttömyyden tai muun olosuhteiden muutoksen vuoksi pääasiassa ilman velallisen omaa syytä; tai 2) velkajärjestelyyn on muuten painavat perusteet ottaen huomioon velkojen ja niihin liittyvien velvoitteiden määrä suhteessa velallisen maksukykyyn.
Jollei 10 a §:stä muuta johdu, velkajärjestelyä ei voida velkajärjestelylain 10 §:n mukaan myöntää, jos:
Yrityssaneerauslain 53 §:n 1 momentin 5 kohdan (vastaa 2 artiklan 1 kohdan 6 alakohtaa) mukaan saneerausohjelmaa ei voida vahvistaa, jos ohjelman hyväksymistä vastaan äänestänyt muu kuin vakuusvelkoja saattaa todennäköiseksi, että hänelle ohjelman mukaan tuleva suoritus olisi arvoltaan pienempi kuin mitä hän saisi velallisen konkurssissa ilman 32 §:n 2 momentin soveltamista.
Artiklan 5 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että jos velallinen tulee myöhemmin maksukyvyttömäksi, liiketoimia, jotka ovat kohtuullisia ja välittömästi tarpeen uudelleenjärjestelyohjelman toteuttamiseksi ja jotka toteutetaan lainkäyttö- tai hallintoviranomaisen vahvistaman uudelleenjärjestelyohjelman mukaisesti, ei julisteta pätemättömiksi, mitätöitävissä oleviksi tai täytäntöönpanokelvottomiksi sillä perusteella, että kyseiset liiketoimet ovat velkojille vahingollisia, paitsi jos muut kansallisessa lainsäädännössä säädetyt lisäperusteet ovat käsillä, sanotun kuitenkaan rajoittamatta 17 artiklan soveltamista.
asetuksen (EU) N:o 575/2013 4 artiklan 1 kohdan 1 alakohdassa määriteltyjä luottolaitoksia;
Jäsenvaltioilla on direktiivin 23 artiklan 1 ja 2 kohtien perusteella velvollisuus tai mahdollisuus 20–22 artiklasta poiketen pitää voimassa tai ottaa käyttöön säännöksiä, joilla evätään mahdollisuus veloista vapauttamiseen tai rajoitetaan sitä, peruutetaan myönnetty vapauttaminen tai pidennetään täysimittaiseen veloista vapauttamiseen kuluvaa aikaa tai elinkeinotoiminnan harjoittamiskieltoa.
Artiklasta johtuu, että ammatilliset lisäeläkkeet olisi maksettava myös siinä tapauksessa, että lisäeläkettä maksava yritys hakeutuu direktiivissä tarkoitettuun saneerausmenettelyyn. Yrityssaneerauslakiin ei sisälly ammatillisia lisäeläkkeitä koskevaa poikkeusta maksukieltoon, joten kansallista lainsäädäntöä olisi tältä osin muutettava. Hakemuksen vireilletulon jälkeen maksetut ammatilliset lisäeläkkeet ovat puolestaan uutta velkaa, jotka on maksettava yrityssaneerauslain 32 §:n 1 momentin mukaan sitä mukaa kuin ne erääntyvät. Yrityssaneerauslakiin ei sisälly säännöksiä, joiden nojalla ammatillisia lisäeläkkeitä koskeviin oikeuksiin voitaisiin muutoin puuttua.
Molemmat vaihtoehdot sallivat päätöstoimivallan antamisen tai säilyttämisen yhtiökokouksella, kunhan päätöksiltä ei edellytetä kohtuuttoman korkeaa enemmistöä. Direktiivin 11 artiklan vaihtoehdossa tämä ilmenee johdanto-osan kappaleesta 53 (”jäsenvaltioiden olisi voitava oikeushenkilöiden tapauksessa päättää, pidetäänkö velallisena uudelleenjärjestelyohjelman hyväksymistä tai vahvistamista varten oikeushenkilön johtokuntaa vai osakkeenomistajien tai oman pääoman haltijoiden tiettyä enemmistöä”) ja 12 artiklan 1 kohdan vaihtoehdossa johdanto-osan kappaleessa 57 annetusta implementointiesimerkistä (”…varmistaa, että uudelleenjärjestelytoimenpiteisiin, jotka vaikuttavat suoraan oman pääoman haltijoiden oikeuksiin ja jotka on tarpeen hyväksyä yhtiöoikeuden mukaan osakkeenomistajien yhtiökokouksessa, ei sovelleta kohtuuttoman korkeita enemmistövaatimuksia”).
Direktiivin 20 artiklan 2 kohdan mukaisista edellytyksistä säädetään pääosin velkajärjestelylain 4 §:ssä. Lain 34 §:n 1 momentin mukaan velallisen varallisuuden rahaksimuutosta saatavat varat on käytettävä tavallisten velkojen maksamiseen siinä mainituin edellytyksin. Lisäksi velkojien kohtuudenmukaiset intressit otetaan huomioon velkajärjestelylain 5 §:ssä, jonka mukaan velallisen on käytettävä velkojensa suoritukseksi kaikki ne tulot, joita hän ei tarvitse välttämättömiin elinkustannuksiinsa ja elatusvelvollisuudesta aiheutuviin menoihin. Velkojien intressit on otettu huomioon myös lain 25 §:n 3 momentissa, jonka mukaan velallisen velkaan on sovellettava velkojan kannalta lievintä järjestelykeinoa. Voimassa oleva lainsäädäntö vastaa artiklan 2 kohtaa.